Kasvavasti positiivinen?

VIRRRRNE (Photo by: Noora Nassukka)

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut kirjan nimeltä Heikosti positiivinen. En ole lukenut kirjaa, mutta otsikko on jäänyt mieleeni. Jossain määrin olen mieltänyt itseni nuorempana usein sellaiseksi. Elämä ei aina ole sivellyt silkkihansikkain, kuten sanonta kuuluu, ja vastoinkäymiset ovat värittäneet elämääni harmain sävyin.

Asiat ovat kuitenkin vuosien aikana pikkuhiljaa muuttuneet. Ihmiset ovat monesti sanoneet minulle, että olen iloinen tyyppi jne. ja nyt olen tajunnut sen lopulta itsekin. Taidan ihan oikeasti ollakin aika positiivinen ihminen! :D Ainakin välillä...ja kasvavassa määrin usein.


Välillä tulee toki stressattua koulun ja sydämen asioiden takia täälläkin, mutta loppujen lopuksi ehkä elämässä sittenkin voi valita, miltä suunnalta asioita katsoo. Olen täällä oppinut katsomaan asioita kokonaisvaltaisemmin. Pyrin siihen, etten laske onneani vain jonkin tietyn asian varaan. Tietysti toisinaan elämässä on aivan liian suuria tekijöitä, jotta voisi vain tsempata itsensä näkemään lasin puoliksi täynnä. Mutta nyt yritys on kova, ja onnistumisestakin on ainakin hetkittäisiä takeita :D

Rakkaus on minulle tärkeä teema ja tekijä. Mutta vaikka kovin kliseiseltä kalahtaisikin, on tärkeää rakastaa ennen kaikkea itseään. Miettiä mitä asioita tarvitsee kokeakseen itsensä onnelliseksi. Ja toivoa, että voisi jakaa onnensa sen toisen kanssa.

Minä nautin suunnattomasti aivan pienistä asioista enkä välitä, vaikka kaikki asiat eivät menisikään ihan justiinsa. Iloitsen siitä, kuinka sammakot kurnuttavat täällä kovaan ääneen iltaisin, kuinka aamuvarhain voin kävellä varpasillani kukkulalle katsomaan, kun perhoset lentävät kelmeässä valossa, kuinka portinpielissä kasvaa ruusupensaita, kuinka vanhat ihmiset kävelevät käsikädessä, kuinka kukkulalta näkee kauas kauas jonnekin, kuinka joku hymyilee minulle kadulla, kuinka kaunis luonto voikaan olla, kuinka kivaa on saada ystävältä kisatsemppiviesti, kuinka vihdoinkin näin norsun, kuinka monenlaisia ihmisiä olenkaan tavannut yms. Revin iloa irti hölmöistä pikkuasioista! :)


Seuraa esimerkki pienestä ilonaiheesta...voi skipata, koska kuulostanee muista sangen tylsältä :D Äiti ehkä jaksaa lukea, hah...

Tänään esimerkiksi myöhästyin voimistelutreeneistä, koska junassa oli teknistä vikaa. Tulin treeneihin 45 min myöhässä. Yleensä lähden aikaisemmin ennen treenien virallista päättymisaikaa bussille, koska muuten en ehdi junaan. Päätin kuitenkin ottaa myöhäisemmän bussin tällä kertaa, koska tulin jo muutenkin treeneihin siis myöhässä. Bussi oli kuitenkin juuri mennyt, kun menin ulos enkä enää olisi ehtinyt seuraavaankaan junaan. Päätin siis lähteä kävelylle lähitienoille ja ottaa jonkun bussin sitten joskus.

Ostin jäätelön ja kuljeskelin sinne tänne. Matkalla näin erittäin modernin limen vihreän talon, joka oli rakennettu metallijalkojen varaan pystysuoran vuorenseinämän viereen. Kysäisin viereisen talon puutarhassa häärineeltä mummolta, mikä rakennus se mahtoi olla. Mummo kertoi, että se oli jokin toimistohuoneisto. Kehuin mummon kauniita kukkaistutuksia ja hän minun saksaani... vaihdoimme muutaman sanasen ja hän kysyi, mistä olen kotoisin. Kun kerroin, että olen Suomesta hän kertoi, että hänen isänsä oli rakastanut Suomea. Isä oli ollut aikanaan sodassa Suomessa ja toimittanut ilmeisesti ruokatarvikkeita tms. komentajalle tai jollekin vastaavalle armeijajehulle. Isä oli saanut ruokatarvikkeet paikalliselta väeltä ja tutustunut suomalaiseen perheeseen, jossa oli ollut samanikäisiä lapsia kuin kotona odottamassa, eli siis tämä kyseinen mummo pienenä. Mummo kertoi, kuinka isä oli oppinut todella hyvin puhumaan Suomea ja palattuaan Itävaltaan lapset olivat välillä joutuneet huomauttamaan, että isän pitäisi puhua saksaa eikä suomea...lapsiparat eivät ymmärtäneet ;) Ja isän haave oli ollut päästä takaisin jonain päivänä Kirkenäs:iin (sillä nimellä mummo puhui paikkakunnasta, jossa isä oli ollut...) mutta isä oli kuollut ollessaan kuusissakymmenissä vain muutamaa kuukautta ennen kuin hänen sairauteensa oli löydetty lääke.

Minusta oli todella mielenkiintoista jutella mummon kanssa. Ja mietinkin, kuinka usein me vain jätämme kysymättä tai sanomatta jotain, koska emme tunne ihmisiä ympärillämme. Minäkin mietin hetken, että viitsinkö mennä ihan vieraalta ihmiseltä kyselemään rakennuksesta jotain. Että jos hän ei tiedä, tai häiriintyy, tai puhuu liian vaikeaa murretta tai tai tai. Joten älkäämme sanoko tai, tehkäämme vain! HAH, alan kuulostaa kohta seurakunnan saarnaajalta.

Juu, mutta siis. Hauska mummo!!! :D

Ja kotimatkalla ajelin bussilla hetken matkaa ja laskin, että ehdinpä vielä jäädä kymmeneksi minuutiksi pois kyydistä ja ottaa lopun pätkän matkaa seuraavan bussin juna-asemalle. Piipahdin siis Schloss Mirabellin kauniissa porraskäytävässä, jonka salissa juuri oli loppunut konsertti ja ihmiset olivat matkalla ulos. Tilanne teki varkaan ja minä kävin katsastamassa marmoriportaat ja patsaat. Hymyilin kaikille kauniisti enkä siis vaikuttanut yhtään muulta kuin sivistyneeltä konserttivieraalta :D Ja ainahan minulla on Pressikortti takataskussa jos joku jotain kyselisi ;)